Kutsu kristittyjen sovintoon

Lähtiessään Genevestä vuonna 1940 perustamaan Taizén yhteisöä, veli Rogeria motivoi tämä intuitio: jotta kristityt voisivat olla rauhan käyteaineena ihmiskunnassa, he eivät voi siirtää keskinäistä sovinnontekoa myöhempään ajankohtaan. Monia vuosia tämän jälkeen hän kuvasi henkilökohtaista elämänmatkaansa näin:

“Isoäitini elämän todistuksen vaikuttamana löysin oman kristillisen identiteettini hänen jalanjäljissään. Sovitin itsessäni sen uskon, joka minulla on syntyperäni vuoksi, katolisen uskon mysteerin kanssa rikkomatta yhteyttä kehenkään.”

Tämä veli Rogerin avaama tie on vaativa. Emme ole lakanneet etsimästä sitä.

Me kuulumme toisillemme Kristuksessa. Kun kristityt ovat erillään, evankeliumin viesti ei ole kuultavissa.

Kuinka voimme vastata yhteiskuntiemme uusiin haasteisiin, erityisesti maallistumiseeen ja kulttuurien väliseen keskinäiseen ymmärrykseen, jos emme tuo yhteen niitä lahjoja, jotka Pyhä Henki on asettanut kaikkiin kristillisiin kirkkoperheisiin? Kuinka voimme välittää Kristuksen rauhaa kaikille, jos pysymme erossa toisistamme?

Älkäämme enää tuhlatko niin paljon energiaa siihen, mikä erottaa kristittyjä, joskus jopa tunnustuskuntiemme sisällä! Tulkaamme useammin yhteen Jumalan läsnäoloon, kuulemaan Sanaa hiljaisuudessa ja ylistyksessä:

Kerran kuukaudessa tai joka kolmas kuukausi me voimme kutsua kaupungeissamme, kylissämme tai alueillamme asuvat ihmiset “sovituksen iltarukoukseen”. [1]

Nuoret voivat valmistella iltarukousta, vigiliaa, lähestymällä toisia, menemällä toiseen seurakuntaan, liikkeeseen tai ryhmään, ja jopa kutsumalla nuoria mukaan etsimään uskoa.

Tällöin kasvaa kaipaus tehdä yhdessä kaikki, mitä voidaan tehdä. Se, mikä yhdistää meitä, on tärkeämpää kuin se, mikä erottaa: meidän tulee antaa tämän todellisuuden loistaa ulospäin elämämme kautta!

Eri kristillisten perinteiden välinen lahjojen vaihto on jo alkanut. Me huomaamme Taizéssä, että yhteisen rukouksen ja henkilökohtaisten tapaamisten kautta keskinäinen arvostus kasvaa ja että tällainen vaihto tapahtuu luonnollisesti.

 

Kukin kristillinen perinne on kehittänyt jotakin uskon mysteerin puolta muita paremmin.

 

Idän kristityt ovat aina korostaneet Kristuksen ylösnousemusta, joka jo muuttaa maailmaa. Eivätkö monet heistä pystyneet kestämään kärsimyksen vuosikymmenet menneinä vuosisatoina juuri tämän vuoksi? Itä on säilyttänyt kirkon isien opetukset hyvin uskollisesti. Luostarilaitos, minkä perinteen itä antoi myös lännelle, on henkäissyt kontemplatiivisen elämän koko kirkkoon. Voisivatko lännen kristityt tulla avoimemmiksi näille aarteille?

 

Reformaation kirkot ovat painottaneet voimakkaasti näitä evankeliumin todellisuuksia: Jumala tarjoaa rakkautensa ilmaiseksi ja ehdoitta; Sanansa kautta hän tulee jokaisen luokse, joka kuuntelee ja laittaa sen käytäntöön; uskon yksinkertainen luottamus johtaa Jumalan lasten vapauteen; yhdessä laulaminen sallii Jumalan Sanan lävistää meidät. Eivätkö nämä arvot ole olennaisia kaikille kristityille?

 

Katolinen kirkko on läpi historian pitänyt näkyvänä Kristuksessa olevan yhteyden universaaliutta, yleismaailmallisuutta. Se on jatkuvasti etsinyt tasapainoa paikalliskirkon ja universaalin, koko maailman laajuisen kirkon välillä. Yksi piirre ei voi olla olemassa ilman toista. Kaikkia tasoja koskeva ykseyden virka on auttanut säilyttämään yksimielisyyden uskossa. Eivätkö kaikki kastetut voisi edetä pidemmälle tämän viran asteittain etenevässä ymmärtämisessä?

 

Tunnustuskuntien välisen lahjojen vaihdon lisäksi on kiireellistä, että maanosien välinen lahjojen vaihto kehittyy. Esimerkiksi Euroopan kristityillä on paljon vastaanotettavaa muiden maanosien kirkoilta. Vastapalveluksena kaikesta siitä, mitä nämä muiden maanosien kirkot ovat saaneet Euroopasta, ne voivat tänään välittää Eurooppaan evankeliumin tuoreuden.

 

Kristuksen todistajat ja marttyyrit johdattavat meidät kohti ykseyttä. He ravitsevat toivomme ja päättäväisyytemme etsiä kaikkien kristittyjen välistä näkyvää ykseyttä.