Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan, mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne.

 

Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne. Se, joka kuulee sanan mutta ei tee sen mukaan, on kuin mies, joka kuvastimesta katselee omien kasvojensa piirteitä. Hän kyllä tarkastelee itseään, mutta poistuttuaan hän unohtaa saman tien, millainen on. Mutta se, joka kiinnittää katseensa vapauden täydelliseen lakiin ja jää sen ääreen, ei unohda kuulemaansa vaan tekee sen mukaisesti, ja kerran hän on saava kiitoksen siitä mitä tekee.

 

Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hallitsemaan kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha. Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta. (Jaak. 1:19-27)

Maailmassa, missä kaikenlaiset viestit pommittavat meitä, evankeliumin ääntä on joskus mahdoton kuulla. Erilaisista syistä ilmoitus Jeesuksen Kristuksen Hyvästä Uutisesta ei saavuta isoa osaa maailmaa. Kun mietimme tätä, miten voimme auttaa aikalaisiamme kuulemaan Jumalan Sanaa?

Jaakobin Kirje, joka on kirjoitettu Palestiinan ulkopuolella hajallaan oleville yhteisöille, on yhä merkityksellinen meidän monikulttuurisessa, maallistuneessa ja globalisoituneessa maailmassamme. Se korostaa teon merkitystä, toisin sanoen rakkauden konkreettista käytäntöön panoa. Meidän ei tule ainoastaan kuunnella Sanaa; meidän täytyy myös toimia.

Jaakob kehottaa lukijoitaan olemaan “herkkiä kuulemaan mutta hitaita puhumaan”.
Kuuntelemisen tärkeyttä rauhan rakentamisessa ja sen säilyttämisessä kaikilla yhteiskunnan tasoilla ei voida liioitella. Tämä hyve on jopa välttämättömämpi heille, jotka kantavat vastuuta. Kehotus olemaan ”hidas vihaan” (jae 19) muistuttaa meitä siitä, että ”Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa” (Psalmi 103: 8-9). Tietenkin voi olla olemassa pyhä ja hyväksyttävä viha. Meillä on hyvä syy olla suuttuneita yhteiskunnan heikkoihin kohdistuneista epäoikeudenmukaisuuksista, viattomien huonosta kohtelusta. Mutta kun meidät ymmärretään väärin tai syytetään turhasta, viha ei useimmiten ratkaise mitään. Se ei helpota suhteitamme muihin eikä tuo sydämiimme rauhaa. Se, että vaalimme ihmissuhteita vihastumisen sijaan, luo perustan Jumalan Sanalle.

Sana on itse asiassa jo istutettu meihin (jae 21). Se on hyvä uutinen: Kristus rakasti meitä ja uhrasi itsensä Jumalalle meidän puolestamme. Voimme elää rakkaudessa, koska hän rakasti meitä ensin. Meidän täytyy toivottaa tervetulleeksi tämä elämän ja totuuden Sana kallisarvoisena aarteena, koska se voi pelastaa elämämme (jae 21).
Sanan vastaanottaminen tarkoittaa myös sen käytäntöön panemista. Sen miettiminen tai mielessä tutkiminen eivät yksistään riitä. Myöhemmin kirje kehittää uskomisen ja toimimisen välisen suhteen (2:14-26). Kielellä, mikä eroaa Paavalin käyttämästä kielestä, Jaakob sanoo, että ihmiset osoittautuvat vanhurskaiksi tekojensa eivät yksistään uskonsa perusteella (2:24). Tämä keskustelunaihe on herättänyt aina uskonpuhdistuksen ajoista lähtien paljon polemiikkia ja erimielisyyksiä. Joka tapauksessa Jaakobin kanta ei ole välttämättä ristiriidassa siihen, mitä Paavali sanoi. Myös Paavalille ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (Ga. 5:6).

Jaakob liittää rakkauden käytäntöön panemisen läheisesti Jumalan palvelemiseen (jae 27). Solidaarisuus köyhiä kohtaan ei ole ainoastaan eettinen vaatimus, vaan myös tapa kohdata Jumala, joka samaistui itse vähäisimmistä vähäisimpiin (kts Matteus 25:40). Ei voida erottaa tekoa ja rukousta, kamppailua ja mietiskelyä, solidaarisuutta ja sisäistä elämää. Todellinen uskonto ei ole koskaan pakoa elämän todellisuudesta. Jaakobille maallisuuden hylkääminen on yhdenmukaista sille, että ottaa vastuuta ahdinkoon joutuneista köyhistä(jae 27).

Kun rakkauden teot muutetaan konkreettisiksi, uskon kieli voi löytää voimansa ja merkityksensä. Silloin evankeliumin sanat voivat koskettaa Kirkkojemme ulkopuolella olevien ihmisten sydämiä ja muuttaa heidän elämänsä.

 Kuinka voimme oppia “kuulemaan herkästi ja puhumaan hitaasti”? Mikä auttaa minua käsittelemään vihaa?

 Ketkä ovat meille tämän ajan “ahdingossa olevia orpoja ja leskiä”? Missä on kiireellistä näyttää solidaarisuutta ympärillämme ja maailmassa?

- “Ubi caritas Deus ibi est” (Missä rakkaus ja laupeus, siellä Jumala). Milloin olen kokenut tämän? Keitä ovat ne ihmiset, joiden elämä heijastaa tätä?