Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?

Minä huudan sinua avuksi,

mutta sinä olet kaukana.

Jumalani, minä kutsun sinua päivisin,

mutta sinä et vastaa.

Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa.

Sinä olet pyhä, sinä olet kuningas,

sinulle soivat Israelin ylistysvirret.

Sinuun ovat turvanneet isämme ennen.

Sinuun he turvasivat ja pääsivät suojaan,

sinua he huusivat ja saivat avun,

sinuun he luottivat eivätkä pettyneet.

Mutta minä olen maan mato, en enää ihminen,

olen kansani hylkäämä, ihmisten pilkka.

Kaikki ilkkuvat, kun minut näkevät,

pudistavat päätään ja ivaavat minua:

”Hän on turvannut Herraan, auttakoon Herra häntä.

Herra on häneen mieltynyt, pelastakoon siis hänet!”

Herra, sinä päästit minut äitini kohdusta

ja annoit minulle turvan äitini rinnoilla.

Syntymästäni saakka olen ollut sinun varassasi,

sinä olet ollut Jumalani ensi hetkestä alkaen.

Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä

eikä kukaan minua auta.

Sonnien laumat piirittävät minua,

villit Basanin härät minut saartavat,

kuin raatelevat pedot ne uhkaavat minua,

kuin karjuvat leijonat, kita ammollaan.

Voimani valuu maahan kuin vesi,

luuni irtoavat toisistaan.

Sydämeni on kuin pehmeää vahaa,

se sulaa rinnassani.

Kurkkuni on kuiva kuin ruukunsiru,

kieleni on tarttunut kitalakeen.

Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan!

Koirien lauma saartaa minut,

minut ympäröi vihamiesten piiri.

Käteni ja jalkani ovat runnellut,

ruumiini luut näkyvät kaikki.

Ilkkuen he katsovat minuun,

jakavat vaatteeni keskenään

ja heittävät puvustani arpaa.

Herra, älä ole niin kaukana!

Anna minulle voimaa, riennä avuksi!

Pelasta miekalta,

pelasta henkeni koirilta,

pelasta minut leijonien kidasta,

pelasta villihärkien sarvista!

Silloin minä julistan nimeäsi veljilleni,

ylistän sinua seurakunnan keskellä.

Ylistäkää Jumalaa, te Herran palvelijat!

Jaakobin suku, kunnioita häntä,

palvele vavisten, Israelin kansa!

Ei hän halveksinut heikkoa

eikä karttanut kurjaa,

ei kääntänyt pois kasvojaan

vaan kuuli, kun huusin.

Sinua minä ylistän seurakunnan keskellä.

Sinun palvelijoittesi edessä lunastaen lupaukseni.

Köyhät syökööt ja tulkoot kylläisiksi,

Herraa etsivät ylistäkööt häntä!

Olkoon teillä voimaan ja rohkeutta iäti!

Muistakoot maan kansat tämän teon

ja kääntykööt hänen puoleensa.

Kumartakoot häntä myös vieraat heimot,

sillä Herra on kuninkuus!

Hänen valtansa alla ovat kaikki kansat.

Vain häntä kumartakoot maan mahatavat,

hänen eteensä langetkoot kaikki,

jotka maan tomuun vaipuvat.

He eivät voi elossa pysyä,

mutta ne, jotka heidän jälkeensä tulevat,

saavat palvella Herraa.

He kertovat hänestä lapsilleen,

ja vastedes syntyvälle kansalle

he julistavat Herran hyvyyttä,

sillä hän on tämän tehnyt.

(Psalmi 22)

”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” On vaikea kuvitella piinaavampaa rukousta kuin nämä aivan ensimmäiset sanat psalmissa 22. Psalmin kirjoittaja ei ainoastaan sano ”Jumala”, vaan ”Jumalani, Jumalani”. Kontrasti on melkein sietämätön. Jumala, ennen niin läheinen, on nyt kokonaan poissa. Hiljaisuus ei voisi olla täydellisempi; valitukseen ei vastata, ei yöllä eikä päivällä. Koko psalmin ensimmäinen puolisko liikkuu edestakaisin menneestä nykyisyyteen, aikaisemman luottamuksen kuvauksista tämän hetkiseen ahdistukseen. Aikooko psalmin kirjoittaja lopulta luopua Jumalasta? ”Minä olen mato, en enää ihminen”, hän sanoo jakeessa 7, menetettyään jopa oman ihmisyyden tunteensa. Toiset kohtelevat häntä, eivät ainoastaan välinpitämättömästi, vaan vielä pahemmin; halveksien. Antaa Jumalan nyt pelastaa hänet, he pilkkaavat. Kuoleman ovella psalmin kirjoittaja näkee oman ruumiinsa tuhoutuvan ennen häntä: ”Voimani valuu maahan kuin vesi, luuni irtoavat toisistaan. Sydämeni on kuin pehmeää vahaa… ruumiini luut näkyvät kaikki”.

Koko psalmin 22 jännitys ja mysteeri ovat suoran väitteen –”sinä olet kaukana” – ja nöyrän pyynnön – ”älä ole kaukana” – välissä. Psalmin kirjoittaja kertoo lohduttomuudestaan, mutta samalla hän ei kuitenkaan lakkaa muistamasta Jumalaa ja vetoamasta häneen.

Sitten tapahtuu täysin yllättävä käänne. Mitä oikein tapahtuu ja mitä Jumala on tehnyt, jää yhtä epäselväksi kuin alkuperäinen syy psalmin kirjoittajan kärsimykseenkin. Psalmin kirjoittaja kutsuu nyt kaikkia ylistämään kanssaan Jumalaa. Hän haluaa heidän ylistävän Jumalaa suurin joukoin juuri siitä syystä, mitä hänelle on tapahtunut. Viimeisestä ärtymyksestä ei ole enää jäljellä mitään. Jumalan vastaus tuntuu pyyhkineen pois ajatuksen hyökätä hänen vastustajiensa kimppuun. Myös he ovat kärsijöitä, psalmi antaa ymmärtää. Jumalan lahja on niin valtava, että kaikkia kutsutaan ylistämään Jumalaa hänen kanssaan.

Tekstin edetessä kutsuttujen joukko tuntuu kasvavan, tulee tunne juhlasta. Ensin ovat köyhät ja he, jotka etsivät Jumalaa. Heihin psalmin kirjoittajan on helppo samaistua. Sitten maailman kääntyessä kohti loppuaan kaikkien kansakuntien kaikki ihmiset saavat kutsun. Lopulta psalmin kirjoittaja puhuu heistä, jotka eivät ole vielä syntyneet ja jotka myös tulevat ylistämään Jumalaa. Kaikki sukupolvet vedetään mukaan koko ajan kasvavaan juhlaan. Se mitä on tapahtunut tälle yksittäiselle henkilölle hänen kärsimyksessään, on siunaus kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Ketään ei jätetä ulkopuolelle. Kärsittyään kärsimyksensä ja saatuaan Jumalalta vastauksen psalmin kirjoittaja säteilee iloa ja rajatonta huolenpitoa. Hänen katseensa syleilee kaikkea elävää.

 Mitä psalmi 22 sanoo minulle muiden, tuttujen tai tuntemattomien, ihmisten kärsimyksistä? Auttaako se minua jollain tavalla huomaamaan heidät?

 Mitä psalmi 22 sanoo minulle omista vaikeuksistani ja niistä vaikeista ajoista, joita joudun joskus kohtaamaan?

 Mitä tämä rukous kertoo meille Jumalasta, Jeesuksesta?