Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi. Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani. Kunpa surmaisit, Jumala, väärintekijät! Kaikotkaa, murhamiehet! He ovat sinun vihollisiasi, he vetoavat sinuun valheellisesti ja vannovat väärin sinun nimeesi. Enkö vihaisi sinun vihollisiasi, Herra, enkö inhoaisi sinun vastustajiasi! Loputon on vihani heitä kohtaan, he ovat minunkin vihollisiani. Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. (Psalmi 139)

Harvat Raamatun kohdat kertovat Jumalan läheisyydestä ihmisiin yhtä hienosti ja voimakkaasti kuin psalmi 139. "Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut", sanoo ensimmäinen lause. Psalmi kertoo meille, että Jumala ei ole etäinen tarkkailija. Hän katsoo syvälle jokaiseen meistä ja tuntee meidät. Hän ei tunne meitä vain osittain tai pintapuolisesti, hän tuntee koko meidän olemassaolomme. Samalla tavalla ei kukaan muu voi tuntea.

Psalmin edetessä sävy muuttuu itsepintaisemmaksi. "Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta edestäsi?" Psalmin kirjoittaja kuvaa itseään kulkemassa ylös ja alas, idästä länteen ennenkuin lopulta piiloutuu pimeyteen karistaaksen kannoiltaan Jumalan, mutta turhaan. Jumalan käsi ei ole nyt ainoastaan hänen päällään, kuten aiemmin (jae 5), vaan pitää hänestä kiinni (jae 10). Sen oivaltaminen tuntuu samalla kertaa sekä pelottavalta että rauhoittavalta: ei ole mitään mahdollisuutta paeta Jumalaa, mutta samalla; Jumala ei koskaan hylkää ketään, vaikka hänestä eksyisi miten kauas tahansa.

Sitten teksti kääntyy sisimpään. "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten", sanotaan jakeessa 13. Alkuperäisessä Raamatun tekstissä sanotaan tämä sama lause: "Sinä olet luonut minun munuaiseni"! Raamattua kirjoitettaessa kieli oli hyvin konkreettista, munuaiset yhdistettiin usein päätöksen tekemiseen. Erottaakseen oikean ja väärän ihmisten täytyy neuvotella syvällä itsessään. Tuo viittaus munuaisiin tuntuu sanovan: syvemmällä kuin sydämessään. Ajatus on lähellä sitä, mistä monet ihmiset käyttävät sanaa omatunto. Siitä kerrotaankin juuri psalmin keskivaiheilla, josta löydämme kiitoksen: "Minä olen ihme, suuri ihme, kiitän sinua siitä!" Haluaisiko psalmi meidän ymmärtävän, että yksi Jumalan tavoista olla meitä lähellä on juuri meidän halussamme etsiä sitä, mikä on hyvää ja oikeaa ja totta? Saatamme välillä tuntea kiusausta paeta sitä tai piiloutua siltä - joskus elämä on todella niin haastavaa, että tuntuisi yksinkertaisemmalta olla ilman omatuntoa - mutta me voimme myös yllättyä ja nähdä sen lahjana ja silloin kiitämme Jumalaa.

Psalmin loppuosa on ehkä kaikkein yllättävin. Yhtäkkiä psalmin kirjoittaja pyytää Jumalaa tekemään lopun pahantekijöistä ja julistaa vihansa heitä kohtaan. Niin järkyttävältä kuin tämä ehkä tuntuukin, sellaista asennetta pidetään usein positiivisena Vanhassa Testamentissa, sillä se osoittaa pahan torjumista ja oletettavasti myös kiintymystä hyvään. Evankeliumi opettaa rakastamaan vihamiehiä ja nämä psalmin jakeet sanovat ihan toista... Jeesuksen seuraajista voi tuntua vaikealta, jopa mahdottomalta, rukoilla psalmin sanoin. Silti voimme kunnioittaa sitä henkistä kamppailua, josta nämä jakeet todistavat. Uskominen haavoittuneeseen ja usein myös väkivaltaiseen maailmaan ja eläminen siinä on joka tapauksessa yhtä hyvin myös meidän kamppailuamme. Lopussa psalmin kirjoittaja ei kuitenkaan enää jää puhumaan riidoista muita kohtaan, vaan jatkaa Jumalan kiittämistä. Onko hänen kiihkonsa saanut hänet yhtäkkiä epäilemään omaa viattomuuttaan ja kulkemaansa tietä? "Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni", hän lopulta rukoilee Jumalaa. Sillä juuri Jumala avaa elämässämme yhä uudestaan ei ainoastaan minkä tien tahansa, vaan "iankaikkisen tien".

 Voinko samaistua psalmin kirjoittajan kamppailuihin? Millä tavalla? Voinko samaistua hänen kiitokseensa?

 Jos Jumala on jo tutkinut meidät ja tuntee meidät, kuten ensimmäisessä jakeessa sanotaan, miksi pitäisi pyytää Jumalaa vielä kerran tutkimaan ja tuntemaan meidät?