Herra, tuomitse ne, jotka ovat vetäneet minut tuomiolle!

Taistele niitä vastaan, jotka minua vastaan taistelevat.

Tartu aseisiin, ole kilpi, tule avukseni!

 

Tempaa käteesi keihäs, käy vihollisiani kohti.

Kuule pyyntöni, auta minua!

(…)

 

Iloitkoot ja riemuitkoot ne,

jotka toivovat, että saisin oikeuden.

Anna heidän aina sanoa:

”Suuri on Herra! Hän suo palvelijalleen rauhan.”

 

Minun suuni julistaa sinun uskollisuuttasi,

ylistää sinua päivästä päivään.

(Psalmi 35: 1-3, 27-29)

Sanat ovat teroitettuja aseita. Tämän psalmin kirjoittaja päätti käyttää kieltä sellaiseen tarkoitukseen. Ei hyökkäykseen, vaan itsensä puolustamiseen. Hän ei pysty muuten puolustautumaan väkivaltaisilta ja epäluotettavilta ihmisiltä, joten hän yrittää löytää Jumalasta sen, minkä pahantekijät ovat häneltä vieneet. Mitä he veivät? Ainoan mahdollisuuden kommunikoida. Väkivalta aiheuttaa meissä sen, että meillä ei ole enää kykyä rakentaa siltoja ja poistaa eristämistä. Väärällä todistuksella, valheellisilla syytöksillä, tuhoamalla jonkun maineen, me rikomme heidän persoonallisuutensa perustat. Väkivaltainen teko koskettaa meissä totuutta, mitä väkivallantekijä manipuloi niin, että elämästä tulee steriili.

Henkilö, joka lausuu tai laulaa tätä psalmia, haluaa ilmaista Jumalalle sellaisen hyökkäyksen järjettömyyden: ”syyttä he ovat virittäneet verkkonsa minun eteeni, kaivaneet tielleni pyydyskuopan” (jae 7); ”syyttä he vihaavat minua” (jae 19). Tämän pitkän kärsimysrunon kirjoittajan ensimmäinen motiivi on halu, että Jumala tunnistaisi tilanteen järjettömyyden kuten myös henkilön uhriksi joutumisen: ”Herra, sinä olet nähnyt kaiken tämän, älä enää ole vaiti” (jae 22); ”Nouse valvomaan oikeuttani” (jae 23). Tieto siitä, että on tullut huomatuksi, vahvistaa yhteyttä. Se tuo helpotuksen, joka ilmenee ylistyksen huudoilla. Ne tuntuvat yllättäviltä kovan vaikeroinnin keskellä. ”Mutta minä saan riemuita Herrasta, iloita hänen avustaan” (jae 9).

Tämän psalmin toinen motiivi on löytää Jumalasta varmuus siihen, että pahuus kääntyy takaisin heitä vastaan, jotka sitä harjoittavat: ”tarttukoot he itse verkkoon, jonka virittivät, suistukoot siihen omaksi tuhokseen” (jae 8). Jumalan läsnäolo on kuin peili, jota pidetään kohti pahantekijää, joka tulee oman itsensä uhriksi ja putoaa omaan kuoppaansa.

Mutta Jumala varjelee myös psalmin kirjoittajaa tämän halusta kääntää paha pahaa vastaan. Tämä on varmasti lopullinen motiivi tähän lauluun. Juuri tämä tekee näistä syytösten psalmeista voittamattomia: niissä me uskallamme kutsua Jumalaa todistamaan väkivallan tarvettamme. Pyytämällä, että hän huolehtisi oikeudenmukaisuudesta, me luovumme kaikista yrityksistä puuttua siihen itse. Poliittisia termejä käyttäen Jumala harjoittaa ”kuninkaallista ministeriyttä” toteuttaessaan oikeutta; hänellä on monopoli. Hänellä yksin on oikeus määrittää oikea ja väärä. Meidän ei tarvitse itse maksaa vanhoja kalavelkojamme. Pyytämällä Jumalaa, että hän huolehtisi oikeudenmukaisuuden paluusta, me emme ole enää vaarassa joutua vaaralliseen koston kierteeseen. Vaikka jotkut ilmaisut tuntuvat tulevan vaarallisen lähelle talio-periaatetta (”Herra, tuomitse ne, jotka ovat vetäneet minut tuomiolle” ei ole kaukana ”silmä silmästä, hammas hampaasta”), Jumala astuu kuvaan ja pitää minut poissa joutumasta oman väkivaltani uhriksi.
Ajatusten pukeminen sanoiksi on yksi tapa viivytellä; siten me lykkäämme asiat myöhemmäksi ja lopulta uskomme Jumalalle sen, mikä on meille niin vaikeaa, mahdotonta, pitää itsellämme. Luottamuksen täytyy kulkea ne tiet. Kuten Veli Roger mielellään toisti, ”Jumala pitää huolen meidän huolistamme”.

 Miten voimme olla antamatta liikaa tilaa epäoikeudenmukaisuuden tunteille itsessämme?

 Voiko Jumala ottaa huolehtiakseen minun vihani, mieleni purkaukset?

 Voinko kertoa Jumalalle kaiken?

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.” Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jeesus vastasi hänelle näin: ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainoppinut vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.” (Luuk. 10:25-37)

Mies esittää hyvin suoran kysymyksen: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Voisimme kääntää sen näin: mitä voisin tehdä, jotta todella eläisin, niin etten eläisi kuolemaa varten, vaan elämää, iankaikkista elämää varten? Jeesuksen vastaus vetoaa tämän miehen kykyihin, joka on lain asiantuntija, toisin sanoen Sanan erikoistuntija: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastaa yhdistämällä kaksi Raamatun jaetta. Ensimmäinen kohta, Jumalaa rakastaminen, on Viidennestä Mooseksen kirjasta (6:5). Toinen, lähimmäistä rakastaminen, on Kolmannesta Mooseksen kirjasta (19:18). Vaikka nämä tekstit ovat hyvin tunnettuja, niiden yhteen liittäminen on omaperäistä. Mies saa yhden liittymään sujuvasti toiseen. Sanaa ”rakasta” ei toisteta, kuten voisimme odottaa, vaan se sanotaan ainoastaan kerran. Lähimmäisen rakastaminen ei ole siksi toinen todellisuus lisättynä ensimmäiseen. Jumala ja lähimmäinen ovat osa yhtä ja samaa liikettä, samaa rakkautta. Ja niin Jeesus onnittelee miestä. Juuri tämä on oleellista todellisen elämän löytämisessä.

Mutta mies ei jää tähän. Hän kysyy: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Maailma, missä Jeesus eli, oli jo monikulttuurinen maailma. Rooman Valtakunnassa kansat, kulttuurit ja uskonnot oli sekoitettu keskenään. Oletettavasti vastaus tähän kysymykseen olisi ollut selvä ainakin monille tuon ajan ihmisille: lähimmäiseni on ennen kaikkea oman kansani jäsen. Vaikka minun pitäisi kunnioittaa muukalaisia, ja jopa osoittaa heille vieraanvaraisuutta: he eivät silti ole ”lähimmäisiäni”.

Jeesus vastaa vertauksella. Nimetön matkustaja, yksin ja puolustuskyvytön, pieksetään ja jätetään kuolemaan. Kaksi ihmistä kulkee ohi ja jättää hänet oman onnensa nojaan. Miksi pappi ja leeviläinen eivät pysähdy? Olivatko he peloissaan? Ajattelivatko he, että mies oli jo kuollut ja siksi likainen. Matka Jerusalemista Jerikoon oli 25 kilometriä pitkä. Se kulki lähes asumattoman seudun läpi ja oli tunnettu rosvoistaan. Kukapa ei olisi pelännyt? Sitä vastoin samarialainen tuntuu täysin pelottomalta. Hänet täyttää sääli näkemäänsä kohtaan. Teksti kuvaa meille kaikille tuttua ongelmatilannetta: hyvien aikeittemme ja pelkomme väliin joutumista.

Ainoa asia, mitä tiedämme tästä miehestä: hän on samarialainen. Toisin sanoen hän on Samarian asukas. Maan, joka oli vihamielinen juutalaisia kohtaan. Kun Johannes kuvaa Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamista kaivolla, hän sanoo yksinkertaisesti: ”Juutalaiset eivät ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa”. Tämä mies ei ole siis ainoastaan ei-juutalainen. Hän on jotakin vielä pahempaa – sellaisen kansakunnan jäsen, jota ei hyväksytä.

Vertauksessa ystävällisyys ei tule leeviläiseltä tai papilta – vaikka juuri heidän pitäisi tunnistaa haavoittunut mies lähimmäisekseen – vaan tuntemattomalta henkilöltä, jolta ei odottaisi myötätuntoa. Oikea ystävällisyys on aina jotain odottamatonta. Se ei kuulu meille. Se kuuluu Jumalalle; se on jokaisen ja tarkoitettu jokaiselle. Mieti kertomuksen antamaa yksityiskohtien paljoutta, kaikkia samarialaisen haavoittuneelle kulkijalle tekemiä tekoja. Hän sitoo tämän haavat, panee miehen aasin selkään, vie hänet majataloon ja pitää hänestä huolta yöllä. Seuraavana päivänä hän jättää rahaa majatalonpitäjälle, kaksi denaaria – sen ajan työmiehen kahden päivän palkka – ja sanoo palaavansa takaisin. Hän tietää, miten antaa laskelmoimatta, ja kukaan ei näe miehen kiittävän häntä paitsi majatalonpitäjä. Vertaus saa meidät näkemään kaikki nämä teot niin, että voimme tunnistaa itsemme niissä: parantamisessa, kuljettamisessa, huolehtimisessa, antamisessa, palaamisessa…

Sitten Jeesus sanoo: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Mies vastaa: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoo: ”Mene ja tee sinä samoin.” Keskustelussa on herkkyyttä. Lainoppinut ei puhu samarialaisesta vaan hänestä, ”joka osoitti laupeutta”. Hän ei enää näe samarialaista tai juutalaista; hän yksinkertaisesti näkee henkilön, joka teki hyvää ja toisen, joka oli avun tarpeessa.

Kysymys muuttuu keskustelun alkuun verratessa. Lopussa Jeesus ei kysy lainoppineelta ”kuka on lähimmäiseni?” vaan ”kuka oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Näkökulma on vaihtunut päinvastaiseksi. Ei voida enää kysyä, kuka on lähimmäiseni ja kuka ei. En yritä enää jakaa kohtaamiani ihmisiä kahteen ryhmään. Sen sijaan kysyn itseltäni: toiminko minä lähimmäisen tavoin? Olenko minä lähimmäinen? Onko se todellista rakkautta, että haluaa tietää, ketä pitäisi rakastaa ja ketä ei? Eikö meidän pidä antaa rakkauden ottaa kaikki tila, kaikki sen vaatima laajuus, rakastaessamme niin kuin Kristus.

 Mitkä keskustelun ja vertauksen näkökohdat erityisesti koskettavat minua? Miksi?

 Lähimmäiseksi tuleminen: mitä se merkitsee ja edellyttää?

 Jos tämä kertomus tapahtuisi nykymaailmassa, millainen se silloin olisi?