Lyhyitä kirjoitelmia TaizéstäJa anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. (Matteus 6:12)
Tämä Isä Meidän-rukouksen pyyntö on erilainen kuin kaikki muut. Se ei ole ainoastaan rukous, vaan myös maininta siitä, mitä me teemme: "niin kuin mekin olemme antaneet anteeksi" tai "niin kuin mekin annamme anteeksi". Raamatun tutkijat pitävät parempana ensimmäistä rinnakkaismuotoa, yleisesti käytetään toista.
Ketkä tahansa rukoilevatkin tähän tapaan, he "asettavat itsensä Jumalan eteen hyveellisyyden esimerkkinä, jos meidän sallitaan sanoa niin, kutsumalla Jumalaa, jota kukaan ei voi jäljitellä, tulemaan jäljittelemään heitä", kuten Rippi-Isä Pyhä Maximus, 600-luvulta, huomautti hämmästyneenä.
Mutta ketkä voivat väittää menneensä niin äärimmäisyyksiin anteeksiannossa, jotta voisivat pyytää Jumalalta samaa? Muualla Raamatttu puolustaa anteeksisaamisen tärkeyttä anteeksiantoon nähden: "Niinkuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin" (Kol. 3:13). Valtava rakkaus, jolla Jumala täyttää meidät, voi virrata muiden elämään anteeksiannon kautta, jota me tarjoamme omasta puolestamme.
Miksi sitten Isä Meidän-rukous kääntää järjestyksen toisinpäin: ensin me, ja sitten Jumala? Sanat täytyy ottaa kirjaimellisesti: "antaa anteeksi velka" tarkoittaa tulla köyhäksi. Jos anteeksianto tarkoittaa velan pois pyyhkimistä, silloin se on ennen kaikkea tappio.
Kolossalaiskirjeessä anteeksianto ilmaistaan sanalla, joka tarkoittaa ansaitsematonta ja ylenpalttista lahjaa: "Herra on näyttänyt teille armonsa". Jeesuksen yleisesti käyttämä sana anteeksiantamisesta on köyhä ja lattea. Se tarkoittaa "antaa", kuten "antaa olla" tai "antaa mennä".
Rukouksessa "anna meille velkamme anteeksi" me pyydämme Jumalaa "päästämään" meidät velasta, joka painaa meitä, ja "antamaan meidän mennä" vapaina. Kuten köyhät ihmiset me pyydämme Jumalaa olemaan vaatimatta meiltä mitään itse asiassa siitä syystä, että meillä ei ole mitään annettavaa hänelle.
Ei ole meidän vallassamme vapauttaa menneisyyttämme siitä pahasta, josta olemme joutuneet kärsimään. Siinäkin olemme köyhiä: emme voi helposti lakata tuntemasta yhä uudestaan ja uudestaan sitä pahan kovaa tuskaa, joka oli meihin kohdistettu.
Sanomalla Jumalalle "niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa" ei tarkoita, että sanoisimme hänelle ylpeillen: Näetkö, miten jalomielisesti minä annan anteeksi". Se tarkoittaa ainoastaan Jumalan luo tulemista köyhinä miehinä ja naisina, jotka eivät enää halua vaatia saataviaan.
Sillä on aikoja, jolloin me salaa pidämme kirjaa meille tehdyistä vääryyksistä, niin että, kun aika tulee, voimme esitellä jonkunlaisen laskun vahingoista korkoineen. Jopa silloin, kun tällainen kirjanpito tuntuu rauhoittavan meitä, se itse asiassa lamauttaa meidät. Päästäksemme anteeksiannon vapauteen, meidän täytyy jättää taaksemme se, mikä tekee meidät vain surulliseksi.
Mikä tekee minulle anteeksiantamisesta vaikean?
Onko olemassa asioita, joita en yksinkertaisesti voi päästää irti?
Olenko valmis tulemaan köyhäksi löytääkseni anteeksiantamisen vapauden ja ilon?